Osana 1980-luvulla alkanutta työmarkkinoiden kehitystä politiikan puheeseen juurtui sitkeä pinttymä, jossa työehtoja on saatava heikentää tehokkuuden, joustavuuden ja kilpailukyvyn nimissä. Vakituinen työ reiluilla ehdoilla leimattiin jäykkyydeksi, joka estää yrityksiä pärjäämästä globaalissa kilpailussa. Kilpailuedun sijaan kehitys on kuitenkin realisoitunut nuorten sukupolvien epäluottamuksena työmarkkinoita kohtaan – epäluottamuksena, jota ei välttämättä edes nousukausi korjaa.
Työn prekarisaatioon tähtäävät toimet tuotiin talouden taantumassa työmarkkinoille ensiksi nuorten sukupolvien ja palvelualojen kautta. Kun näille ryhmille tarjottiin yhä enemmän vastentahtoisia määrä- ja osa-aikaisuuksia, freelancetyötä, sijais- ja keikkatyötä, hankerahoitettua työtä ja alustatalouden vaihtoehtoja, laski myös järjestäytyneisyysaste juuri näillä aloilla. Nämä epätyypilliset työsuhteet ovat jääneet työmarkkinoille pysyväksi olotilaksi myös talouden parempina päivinä.
Pätkätyökulttuuri ja kilpailu siitä, kuka epävarmuudessa selviytyy parhaiten, lisää eriytymistä nuorten ennakoidussa ansio- ja varallisuuskehityksessä, heikentää siten eläketurvaa ja lykkää elämän keskeisiä päätöksiä esimerkiksi perheellistymisestä tai ensimmäisestä omasta asunnosta. Tällainen epävarmuus heikentää mielenterveyttä ja muuttaa keskeisesti ihmisten elämänvalintoja.
Katsoessa nykyisen järjestelmän voittajia tuntuu, että uusliberalismin aikaansaama huijaus on saanut nuoret pitämään epävarmuutta työelämässä luonnollisena ja jopa haluttuna. Muutaman vuosikymmenen aikana työmarkkinat ovat kehittyneet siten, että kokonaiset sukupolvet rakentavat nyt elämäänsä epävarmuuden varaan: yhä harvempi voi luottaa siihen, että työtä on ensi kuussa tai tunnit riittävät vuokran maksuun. Siksi määräaikaisuuksien helpottaminen on ennen muuta petetty lupaus nuorille sukupolville.
Julkaistu Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksena 6.3.2026
0 kommenttia