Maaliskuun alkaessa seisoin Roomassa kongressikeskuksen lavalla leveästi hymyillen, kun Nicholas Schmidt piti kärkiehdokaspuhettaan eurooppalaisen puolueemme kongressissa. Puolen metrin päässä Schmidtin takana vilkuilin hänen käden ja kyljen välistä, mitä oli luvassa: 32 sivua linjoja Euroopan tulevaisuudesta. Luvassa varmasti kannanottoja työntekijän aseman ja oikeuksien parantamiseksi, onhan hän istuva työllisyydestä ja sosiaalisista oikeuksista vastaava komissaari, joka on tavoitteellisesti halunnut parantaa työntekijän asemaa unionissa ja jäsenvaltioissa.
Schmidtin kaudella vuonna 2022 säädettiin minimipalkkadirektiivi työntekijöiden oikeuksia polkevien maiden kilpailuetujen tasaamiseksi. Schmidtin mallissa pohjoismaisten työehtosopimuksiin nojaavien yhteiskuntien merkitys on onneksi noteerattu – meillä minimipalkkaa ei todennäköisesti tarvitse säätää lailla, sillä työehtosopimukset ovat eurooppalaisittain kattavat. Kaudellaan komissaarina hän on kehoittanut EU-maita sopimusyhteiskunnan edistämiseen pohjoismaisten yhteiskuntien tapaan, joka ylitti vielä vuonna 2020 suomalaisenkin median uutiskynnyksen.
Euroopan unionissa suunta on selvä: työntekijän asemaa halutaan vahvistaa. Meidänkin tavoitteena on kieltää palkattomat harjoittelut ja vastentahtoiset nollatuntisopimukset unionissa sekä vakiinnuttaa lakiteitse alustatyöntekijöiden asema freelance-yrittäjistä yrityksen työntekijöiksi. Haluamme, että työntekijöiden osaamiseen sekä hyvinvointiin satsataan vastauksena muuttuviin työmarkkinoihin.
Roomassa Schmidtin puheen edetessä, samaisen käden ja kyljen välistä vilahti sana Suomi. Tuntui siltä, että posket helahtaa häpeästä punaiseksi Schmidtin kertoessa seuraavansa tällä hetkellä kahta EU:n jäsenvaltiota erityisen huolestuneena. Toinen maista on kiristyneistä aborttikannoistaan ja muista ihmisoikeuksia rikkovista toimistaan tunnettu Puola. Toinen Suomi, jossa oikeistohallitus romuttaa sopimusyhteiskuntaa, rajoittaa oikeutta mielipiteenilmaisuun ja heikentää duunarin oloja.
Orpon-Purran hallituksen myötä Euroopan unionista on tullut duunarin paras ystävä, ja se on syytä muistaa kesän eurovaaleissa. Komissaari, joka on määrätietoisesti edistänyt työntekijöiden oikeuksia unionissa menettää nyt yhden esimerkin työn ja turvan unelmasta, ja siirtää Suomen pohjoismaisten sivistysvaltioiden joukosta osaksi ihmisoikeuksia heikentävien maiden joukkoa. En tule koskaan unohtamaan, kuinka suomalaisena nuorena seisoin lavalla Schmidtin vieressä ja tuntuvasti häpesin maatani.
Kolumni on julkaistu Demokraatissa 27.3.2024.
0 kommenttia