Puhe Demarinuorten 120. vuosijuhlissa (muutosvarauksin)
Arvoisat juhlavieraat, hyvät toverit, kära kamrater,
Tervetuloa. Tai pikemminkin kiitos. Lausun kiitoksen syystä juhlia 120-vuotiasta sosialidemokraattista nuorisoliikettä. Vanhinta suomalaista puolueiden nuorisojärjestöä.
Yhteinen juhlasalimme on täynnä valovoimaisia nuorisoliiton toimijoita. Ja heidän kuvainnollisia isosiskojaan ja -veljiään, jotka muodostavat vain jo tässä salissa usean sukupolven ketjun. Olette kaikki lämpimästi tervetulleita tähän juhlaan.
Hyvät toverit,
Olen sattunut viime aikoina hyviin keskusteluihin itselleni tuntemattomien nuorten ihmisten kanssa: ravintola-alan työntekijä, kukkakauppa-apulainen korttelin päässä ja elokuva-alan opiskelija avantosaunalla. Parikymppisiä ihmisiä.
Kysyn, miltä tulevaisuus näyttää. Tuossahan tuo menee.
Eivät he puhu ensimmäisenä palkan suuruudesta tai veroista. Eivät välttämättä edes Suomen hallituksesta. Oman alan liitto ei ole tuttu, mutta ei usein ole myöskään omat oikeudet työmarkkinoilla. Kysymyksenasetteluun tulevaisuudesta ei välttämättä vastata pohtimalla filosofisesti yhteiskunnan suuntaa. Ollaan tietoisia harmaan sävyistä mustan ja valkoisen välillä. Niin tietoisia, ettei horisontissa siinnä enää uudet unelmat, vaikka siihen oikeuden heille soisimmekin. Syntyy sukupolvikokemus.
Me tässä salissa olemme olleet erityisen kiinnostuneita siitä, mitä yhteiskunnassa on tapahtunut, mitä se on meille yksilöinä ja yhteisöinä, yhteiskuntina, tehnyt. Esitän ajatukseni.
60-70-luku ymmärretään henkisen rikkauden ja tasaisen talouskasvun aikana. Ennen näitä vuosikymmeniä raskas sotakorvausten juna oli nitonut suomalaisia yhteen. Siellä mistä minä tulen hakattiin metsää sotakorvausten ja hyvinvointivaltion rahoittamiseksi.
60-luku toi Suomeen paremmat päivät. Kaupungistuminen vauhditti hyvinvointivaltion syntytarinaa. Kahden vuosikymmenen aikana nuorison mittava esiinmarssi haastoi vanhempien arvot. Noina vuosikymmenenä taidettii puolueyhteisössä nuorten kesken vähän päitäkin kalistella ja kansainvälinen solidaarisuusliike mobilisoi nuoria.
Moni muistaa 1980-luvun lopun nousukauden. Aika, joka meidän 2000-lukulaisten korviin kuulostaa tarulta, yhtäältä paratiisilta. Elettiin nopean vaurastumisen aikaa. Talous avautui, kulutus kasvoi. Jopa nuorisoliitto otti historiattomia markkinamyönteisiä kantoja. Ilmastotietoisuus ei vielä rajoittanut ilonpitoa. Lähestyvästä lamasta varoittavia ääniä oli vaikea kuulla. Ikävät uutiset olivat tavoittaneet suomalaiset kodit, mutta uutiset otettiin vastaan television ääressä – yhdessä.
80-lukua katsotaan herkästi 90-luvun laman lasien läpi. On kuitenkin itsessään arvokasta muistaa, millaisen myönteisen vireen elämään aikuisuuden rakentaminen nousukaudella antaa.
80-luvulla uutisista luettiin Mauno Koivisto valinnasta presidentiksi. Luettiin kuinka harmaahylje rauhoitettiin ja tangomarkkinat järjestettiin ensimmäistä kertaa. Uutiset syntyivät markkinoiden vapauttamisesta. Vuosikymmenen alussa oli aktivistit, kasvavan vaurauden mukana tulivat jupit. Uudistuneissa seteleissä ei kuitenkaan edellenkään nähty yhdenkään naisen kuvaa – enkä ole varma, haluaisinko palata olkatoppausten tai vesisänkyjen aikaankaan.
Mutta miltä tuntuu se tunne, kun Suomi nousee ja kulkee eteenpäin. Kun Finlandia hymnissäkin esitetyt, kauan luvatut, paremmat päivät koittavat. Kun hyvinvointivaltion rakennustarina todella loi ihmisille onnea.
Onko sukupolvikokemuksissamme ero?
Kun tällä viikolla avasin uutiset ja tietoisena etsin hyviä uutisia, en niitä löytänyt. En vaikka kuinka Riikka Purra niitä kyselytunnilla lupasi.
Itseasiassa googlasin vielä erikseen, tarkkaan tavaten HYVÄT UUTISET, SUOMI.
Iltalehden iloisia uutisia -sivuston päivittäminen on lopetettu vuonna 2014. Mutta hesari, sitä kyllä oli päivitetty. Kolme ensimmäistä uutista:
“Konkurssikypsän Helsinki Design Schoolin opetus sai onnellisen lopun, kun opettajat ryhtyivät ilmaistöihin”
“Samaan taloyhtiöön syntyi Helsingissä 10 vauvaa”
“Junat olivat epätavallisen ajoissa: Miten näin pääsi käymään Väylävirasto?”
Tähän verrattuna 80-luku kuulostaa todella paratiisilta. Ei valo vielä 90-luvun lamastakaan hiipunut. Tuli nokia, tuli laman jälkeiset paremmat päivät, uskottiin markkinoiden luovan demokratiaa maailmaan ja tasa-arvon soihtua kannettiin, kun Tarja Halonen valittiin Suomen ensimmäiseksi naispresidentiksi. Kuulemma kun suurin piirtein kävelit lähelle yrityksen ovea, revittiin jo töihin.
Tuohon aikaan uskottiin syystäkin globalisaation ja avautuvan talouden hyviin puoliin. Teknologisen kehityksen todettiin todella muuttavan yhteiskuntia ja vapauttavan ihmisen voimavaroja siihen, missä ihminen on parhaimmillaan.
Kehityksen myötä kuitenkin unohdettiin heidät, jotka eivät jääneet tässä pelissä saamapuolelle. Nousi rasismia viljelevät markka-Suomeen haikailevat EU-vihamieliset populistit, joiden pettymystä emme itse osanneet käsitellä yhteiskuntina oikein.
Näitäkin yhteiskunnallisia koettelemuksia huomattavasti raadollisempaa on kyynisyyden kasvu, joukkovoiman sijaan toisiaan kampittavat työkaverit. Individuaali yhteiskunta, jossa kyse on aina ja aina vain minusta. Minä, joka saan tehdä omat päätökseni. Minusta, joka joudun ikäväkseni kyllä kantamaan niistä jokaisesta myös vastuun yksin.
Luoko aika Sosialidemokratialle sielunkadon?
Aika ei vienyt sielua vaan paljasti sen tarpeen.
Tämä 2020-luvun monikriisin aika on jopa huomaamattamme todistanut toisin. Se on alleviivannut vahvan valtion tarvetta. Pandemian hoitoa tai turvallisuusuhkien painavaa taakkaa ei johda yksin markkinat. Lasta tai nuorta ei suojaa pelolta ja ahdistukselta TikTok. Planetaan rajat saavutetaan takaisin asettamalla ehdot ja demokratiaa suojellaan vain vaalimalla demokratiaa.
Sosialidemokratia on paras ratkaisu, joka meillä on vapaan ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan luomiseen. Unelmiemme yhteiskunta rakentuu moraalisen kunnianhimon ja yhteiskunnallisten olosuhteiden välisessä jännitteessä.
Ruotsin esimerkistä opimme, että pelkkä talouskasvu ei takaa oikeudenmukaista yhteiskuntasopimusta sukupolvien välillä. Voimme ottaa opiksi siitä. Vaikka maan talous on tunnetusti paperilla paremmalla tolalla kuin Suomen karkaa nuorilta omistusasuminen suurissa kaupungissa karkaa yhä kauemmas puhumattakaan työelämän prekarisaatiosta.
Suomi tarvitsee talouskasvua, mutta ennen muuta Suomi tarvitsee oikean nousukauden. Kestävästi kasvavan talouden ja reilun yhteiskuntasopimuksen. Hyvinvointi-Suomen, jonka sisältöä sosialidemokraateilla on rohkeutta määritellä, kuten aikanaan porvarillisen oikeiston ja radikaalin vasemmiston välissä hyvinvointivaltio luotiin. Tarvitsemme kuvan maasta, jossa ihmisillä on tahto ja tarve kantaa vastuuta toisista.
Rakkaat toverit,
Mistä valoa aikaan ankeaan?
Katsokaa ympärillenne. Ota kädestä vieressä olevaa ystävää, kosketa olalle. Älä pelkää katsoa ihmistä silmiin ja koskettaa. Me olemme täällä yhdessä kantamassa valoa ja vastuuta: Suomesta ja maailmasta, toisistamme, itsestämme.
Meitä yhdistää laulu. Ja meitä yhdistää nauru. Työväen laulut. Kesäleirien sekasaunat ja pienimmästäkin periaatteesta loppuun asti vänkääminen liittokokouksessa. Pöytäkirjaan kirjoitetut tarinat, joiden halutaan jäävän elämään.
Nuorisoliitto on tänäänkin täynnä multitalentteja, jotka haluavat yhtäältä muuttaa Suomen suuntaa ja kuvata puolueen puheenjohtajan kanssa tanssivideon tiktokiin. Mikä kiteytys elämänilosta.
Meitä tässä salissa yhdistää vapaus, toisin kuin monia sorrettuja kansoja maailmassa. Lähetetään ajatuksemme Ukrainaan, Gazaan. Aatteemme ainutlaatuisuus piilee siinä, että olemme yhtä ja samaa yli rajojen.
Hyvät ystävät,
Valon ja vastuunkantajuus ovat meille sosialidemokraateille hyveitä. Jo 40 vuotta sitten julistettiin, että maailman muuttuessa, muutos tarvitsee suunnan. Kun kohtaan nuoria ihmisiä, elokuva-alan opiskelijan tai kukkakauppa-apulaisen, ainutlaatuisia nuoria ihmisiä sanon, että täyttä varmuutta emme voi luvata, suunnasta pidämme kiinni. Suomi tarvitsee uuden nousukauden. Ei nostalgian nousukautta. Ei kuplautumisen aikakautta. Nousukauden, jossa Suomi kilpailee arvoilla, planeetan rajat huomioiden, reilusta yhteiskuntasopimuksesta kiinni pitäen.
Rakkaat toverit,
olen kiitollinen tästä hetkestä. Odotan päivää, jona saan palata näihin juhliin. Miettiä omia vuosikymmeniä taaksepäin ja toivottavasti todeta, että teimme, mitä piti.
0 kommenttia